Willi Karvia

Ilta-aurinko laskeutuu havupuiden taa ja tarjoilee kauniit oranssin eri sävyt suoraan silmieni eteen. Pumpulimainen usva näyttäisi koskettavan taivasta. Pysähdyn. Ikuistan näkymän. Kevyt pitkospuun narahdus askeleeni alla saa lähistöllä olleen linnun lehahtamaan liikkeelle. Ei ollut tarkoitus säikäyttää. Kauhalammin pinta on rauhoittunut päivän tuulien jäljiltä. Mieleni on rauhoittunut viikon kiireiden jäljiltä. Unohdin tapaamisen, unohdin parturin. Toimistossa oli meteliä – puhelimen soittoäänen kuulin, omia ajatuksiani en. Nyt en kuule puhelinta, ajatukseni kuulen. Sieraimiini leijailee savun tuoksu.

Nuotiopaikalle on enää muutama askel. Voisin jatkaa pidempään. Minulla ei ole kiire.

Tuijotan tulta lumoutuneena. Nautin hiljaisuudesta. Hiljaisuuden rikkoo nuotion rätinä ja jälkikasvun kitinä. ”Mennään jo.” Kipinät nousevat taivaalle ja katoavat tummenevaan iltaan. Me nousemme autoon, mutta emme katoa – huokaamme vain onnellisina puhtaaseen ilmaan.

Lapset jo nukkuvat, kun pulahdan emännän kanssa Jokipirtin saunasta Karvianjokeen. Veden kosketus on pehmeä, niin on emännänkin.

Auringon säteet osuvat verhojen välistä silmiini. Kuosi on kaunis – Karvia Design -merkki verhon reunassa osuu katseeseeni. Olen suunnitellut maalaavani taulun. Voisin aloittaa sen kotiin päästyämme.

Nautin aamupalan valmistamisesta ajan ja kahvin kanssa. Taidekahvilasta on edellispäivältä jäänyt matkaan käsintehtyjä herkkuja. Maut pyörivät vielä kielelläni, kun lapset jo tekevät tuttavuutta Rajakallion ratsutilan Vilin ja Ipanan kanssa. Tuntuu kuin he olisivat tavanneet ennenkin. Nyt on mentävä, jotta ehditään näytökseen.

Meillä on eturivin paikat Skantziin. Ehdimme pysähtyä Kyläkauppa Käntynmäkeen. Emännän silmät osuvat jenkkiautoihin, minun possumunkkeihin. Tämän miehen tunnen jostakin – tuntuu kuin olisimme tavanneet ennenkin. Paavo on Suomen vanhin kanta-asiakas. Hän on ollut lehtien sivuilla. Otan kuvan meistä yhdessä. Kauppiaspariskuntakin tuppaa samaan kuvaan.

Nautimme esityksestä. Itse kesäteatterimiljöö on nautinto. Minäkin olen näytellyt kesäteatterissa. Siellähän minä emännän tapasin. Kuten silloin lavasteiden takana – kuumotti kauneus ja helle, saan suudelman – poskelle.

Silmäys vierelle ja taustapeiliin, näky ja muistot yhteisistä hetkistä – niistä uuden kappaleen elämäni kirjaan saan. Joka päivä kirjoitamme elämämme tarinaa, laulaa Mattilan Anne radiossa. Elämä on lahja – ainutkertainen.

Ei pölöhömpi reissu.